Sunzi ja hybridisodankäynnin taito

Sodankäynnin taito on seuraavaa.
Kaikkein tärkeintä on pyrkiä valloittamaan vihollisen valtio vahingoittumattomana. On vasta toissijaisen tärkeää tuhota vihollisen valtio.
Erinomaisinta ei siis ole sata taistelua ja sata voittoa, vaan vihollisen kukistaminen taistelutta.
Siksi tärkeintä on hyökätä suunnitelmaa vastaan, seuraavaksi tärkeintä on hyökätä liittoumia vastaan ja vasta sitten sotilaita vastaan. Huonoin vaihtoehto on hyökätä linnoitettuihin kaupunkeihin.

(Sunzi, Sodankäynnin taito s. 72-73, 2017 Gaudeamus Oy, Helsinki suom. Matti Nojonen)

Mitä on hybridisodankäynti – vai onko sitä?

Vuodesta 2014 lähtien länsimaista turvallisuuspoliittista keskustelua on hallinnut keskustelu Venäjän toteuttamista sotatoimista Ukrainassa ja mahdollisuudet vastaavien toimien kohdistamisesta muihin Euroopan valtioihin. Ukrainan sodan seurauksena on pyritty luomaan käsitteistöä Venäjän toteuttamien sotatoimien luonteen ymmärtämiseksi. Venäjän toimet Krimin niemimaalla ja Itä-Ukrainassa ovat näyttäytyneet uudenlaisena hybridisodankäyntinä, jolle ei näytä olevan vastakeinoja länsimaisen turvallisuus- ja puolustuspoliittisen ajattelun piirissä. NATO:ssa käydyn keskustelun perusteella ei olla päästy yleisesti hyväksyttyyn määritelmään hybridisodankäynnin käsitteen merkityksestä. Siitä huolimatta käsite on päätynyt hallitsemaan turvallisuuspoliittista keskustelua.

NATO’s response to Hybrid threats -raportti tarjoaa yhden selityksen hybridisodankäynnin käsitteelle, jonka vapaa suomennos on:

Hybridisodankäynti käyttää kaikkia käytettävissä olevia tavanomaisia ja epätavanomaisia keinoja ja pyrkii taistelukentän fyysisen ja psykologisen ulottuvuuden hallintaan. Hybridisodankäynti hyödyntää informaatiosodankäynnin keinoja ja median hallintaa sekä pyrkii minimoimaan omaan toimintaan kohdistuvia riskejä. Hybridisodankäynti saattaa sisältää tavanomaisen sotilaallisen voiman käyttöä vastustajan tahdon murtamiseksi tai pyrkiä rikkomaan kansalaisten luottamuksen laillista hallintoa ja viranomaisia kohtaan.

Useissa lähteissä hybridisodankäynnin opin alkuperäiseksi isäksi on esitetty Venäjän yleisesikunnan päällikköä, kenraali Valeri Gerasimovia, joka talvella 2013 esitteli Venäjällä sodankäynnin tapojen muutoksia. Puolustusvoimien tutkimuslaitoksen raportin mukaan Gerasimovin teesejä olivat muun muassa seuraavat:

1. Ei-sotilaallisten keinojen käyttö poliittisten ja strategisten päämäärien tavoittelussa on monissa tapauksissa ohittanut tehokkuudeltaan konventionaalisen asevoiman käytön.

2. Kamppailussa käytetään poliittisia, taloudellisia, informaatiota hyödyntäviä, humanitäärisiä ja muita ei-sotilaallisia keinoja, joissa hyödynnetään myös väestön protestipotentiaalia.

3. Tavoitteet saavutetaan käyttämällä luonteeltaan salaisia sotilasoperaatioita, mm. informaatiokamppailua ja erikoisoperaatioita.

Puolustusvoimien  tutkimuslaitoksen raportti kuitenkin näkee Gerasimovin teesit havaintoina länsimaiden toiminnasta viime vuosikymmeniltä, sen sijaan että kyseessä olisi uusi hybridisodankäynnin doktriini. Gerasimovin nostaminen jalustalle sekä hybridisodankäynnin käsitteen väitetään monimutkaistavan tarpeettomasti länsimaista sotatieteellistä keskustelua.

Krimin niemimaan valtauksessa ei sinällään nähty mitään uutta, kertoo ruotsalaisen tutkimuslaitoksen FOI:n raportti. Venäjän menestystä siivittivät selkeästi rajattu maantieteellinen alue, alueen suuri venäläisväestö ja Krimillä valmiiksi sijainneet sotilastukikohdat, joihin sijoitettuja joukkoja käytettiin niemimaan valtaamisen ensimmäisessä vaiheessa. Nostan esille merkittävänä tekijänä myös Ukrainan hallinnon väliaikaisen lamaantumisen poliittisen kriisin seurauksena. Venäjän käyttämät keinot, kuten kumouksellisen toiminnan lietsominen, informaatiosodankäynti, konventionaalisen hyökkäyksen uhka, erikoisjoukkojen käyttö ja tiedustelupalveluiden henkilöstön käyttö osana puolisotilaallisia tai poliittisia organisaatioita eivät ole uusia.

Sunzi ja hybridisodankäynnin taito

Kaikkein tärkeintä on pyrkiä valloittamaan vihollisen valtio vahingoittumattomana. Onvasta toissijaisen tärkeää tuhota vihollisen valtio.

25323686_10154793980656735_1140665952_n

Sunzi on kiinalainen sotateoreetikko ja strategi, jonka uskotaan kirjoittaneen sotataidon klassikkoteoksen Sodankäynnin taito noin 300-500 eaa. Sunzin esittelemillä sotataidon periaatteilla on hämmästyttävän paljon yhtäläisyyksiä hybridisodankäynnin ympärillä käytävän keskustelun kanssa. Sunzi korostaa muiden kuin sotilaallisten keinojen käyttämistä, kun tavoitellaan hallinnon määrittelemiä poliittisia päämääriä ja pyritään 

pakottamaan valtioita toimimaan oman tahdon mukaisesti. Ei-sotilaallisten keinojen käytöllä minimoidaan omaan toimintaan kohdistuvia riskejä – aivan kuten aiemmin kuvaillussa hybridisodankäynnissä. Vastustajan tahdon murtaminen asevoimien käytöllä on nähtävä vasta viimeisenä vaihtoehtona, sillä ei ole kustannustehokasta antautua omia voimia kuluttavaan avoimeen sotaan. Vastustaja pyritään pakottamaan toimimaan oman tahdon mukaisesti ensisijaisesti poliittisten, taloudellisten ja informaatiosodankäynnin keinoin, joiden rinnalla voidaan käyttää uhkaa laajamittaisesta asevoimien käytöstä. Kun vältetään sitoutumista avoimeen tuhoamissodankäyntiin, omaa strategiaa voidaan muuttaa joustavasti vastaamaan erilaisiin tilanteisiin ja vastustajan toimenpiteisiin.

Erinomaisinta ei siis ole sata taistelua ja sata voittoa, vaan vihollisen kukistaminen taistelutta.

Siksi tärkeintä on hyökätä suunnitelmaa vastaan, seuraavaksi tärkeintä on hyökätä liittoumia vastaan ja vasta sitten sotilaita vastaan. Huonoin vaihtoehto on hyökätä linnoitettuihin kaupunkeihin.

Vihollisen kukistaminen taistelutta on vihollisen pakottamista näkemään vastarinnan tekeminen epäedullisena vaihtoehtona, mikä saa vastustajan toimimaan hyökkääjän tahdon mukaisesti. Sunzin mukaan tämä tavoite voidaan saavuttaa hyökkäämällä suunnitelmia, liittoumia tai sotilaita vastaan.

Suunnitelmia vastaan hyökkääminen voidaan ymmärtää aktiivisen vastahyökkäyksen strategiana, jolla pakotetaan vastustaja reagoivaan tilaan. Vastustajan mahdollisuuksia suunnitelmansa toteuttamiseen heikennetään rikkomalla vastustajan sisäistä koheesiota tai taloudellisia edellytyksiä. Tämä edellyttää vastustajan yhteiskunnan syvällistä tuntemusta sekä heikkouksien ja valmiiden ristiriitojen hyödyntämistä. Sisäisen epävakauden luomisella pyritään ohjaamaan valtionjohdon huomio pois alkuperäisten päämääriensä tavoittelusta ja pakottaa se luopumaan toiminnastaan. Vaikuttamisen päämääränä ei ole fyysisen tilan tai informaatiotilan kontrollointi, vaan sen tekeminen mahdollisimman vaikeasti ymmärrettäväksi ja sekavaksi vastustajalle. Valtiota voidaan horjuttaa hybridisodankäynnin määritelmän kuvailemin keinoin ja pakottaa se muuttamaan toimintaansa. Nykypäivän epäsuoria keinoja vastustajan suunnitelmaa vastaan hyökkäämiseksi voivat esimerkiksi olla  informaatio-operaatiot, talouspakotteet, kyberoperaatiot, kumouksellisten toimijoiden tukeminen sekä sotilaallisen pelotteen käyttö edellisten keinojen rinnalla.

Sunzi esittää toisena vaihtoehtona hyökkäämistä liittoumia vastaan, mikä tarkoittaa vastustajan liittolaissuhteiden heikentämistä ja hajottamista. NATO:ssa nähdään, että Venäjä pyrkii heikentämään EU:n ja NATO:n kykyä yhteisen rintaman muodostamiseen turvallisuuden, talouden tai politiikan osa-alueilla, joka pienentää EU:n ja Yhdysvaltojen vaikutusvaltaa.  Keinoja liittouman heikentämiseksi voivat olla pienempiin jäsenmaihin vaikuttaminen kepin ja porkkanan avulla. Yhden naapurivaltion kohdalla voidaan korostaa hyviä naapuruussuhteita ja tarjota suuren mittakaavan infrastruktuuri- tai energiaprojekteja yhdessä toteutettavaksi, kun taas toisen valtion tärkeitä teollisuudenaloja vastaan voidaan suunnata erilaisin verukkein luotuja tuontikieltoja tai pakotteita. Yksittäisten valtioiden ulkopoliittista linjaa voidaan ohjata irrottautumaan liittoumaa tukevasta politiikasta esimerkiksi vaihtoehtoisten poliittisten liikkeiden rahoittamisella.

Sotilaita vastaan hyökkääminen on avointa sotaa ja vastustajan tahdon nujertamista, jossa vastustaja pakotetaan noudattamaan hyökkääjän tahtoa. Sodankäynnillä pyritään saavuttamaan poliittiset päämäärät, joita ei kyetä saavuttamaan muilla keinoin. Linnoituksia vastaan hyökkääminen ei ole nykypäivänä relevanttia, mutta sen vastineeksi voidaan katsoa voimia säästelemättä tehty avoin ja laajamittainen hyökkäys puolustusvalmista ja hyvin varusteltua vastustajaa vastaan. Tämä on vähiten kustannustehokas vaihtoehto, jolla on potentiaalisesti valtavat poliittiset seuraukset.

Venäjä ei ole toiminnallaan mullistanut sodankäyntiä, vaan toiminut taitavasti noudattaen sotataidon periaatteita Sunzin viitoittamalla tiellä. Venäjä on käyttänyt sotilaallista voimaa säästeliäästi ja ainoastaan silloin kun se on edullista. Venäjä on ollut myös valmis muuttamaan strategiaansa toimintaympäristön muutosten myötä. Poliittisten päämäärien tavoittelussa ja muiden valtioiden pakottamisessa sotilaalliset ja ei-sotilaalliset keinot ovat erottamattomia toisistaan ja yhtä vanhoja kuin sodankäynti itsessään.  Nykyään sosiaalisen median ja internetin propagandapotentiaali on kasvanut ja kyberoperaatiot tulleet mahdolliseksi tietoyhteiskuntien kehittymisen myötä. Muiden kuin sotilaallisten keinojen käytön merkitys on kasvanut osuuttaan, mutta sodankäynnin periaatteet ovat säilyneet muuttumattomina. Hybridisodankäynti on sodankäyntiä.

Kirjoittaja on sotatieteiden kandidaatti Maanpuolustuskorkeakoulusta. Kirjoitus julkaistaan poikkeuksellisesti nimettömänä.

Mainokset

Viholliskuvia ja propagandaa: politiikan arkipäivää nyky-Unkarissa

Unkarin vuotta 2017 on värittänyt kansainvälisestikin huomiota herättänyt poikkeuksellisen räväkkä ja kärjistynyt keskustelu nykyisten hallituspuolueiden Fideszin ja Kristillisdemokraattisen kansanpuolueen (KDNP) ajamista uudistuksista, jotka vievät maata yhä poispäin perinteisten yleiseurooppalaisten arvojen viitekehyksestä. Pääministeri Viktor Orban ja Fidesz hyökkäävät globalismia, Brysseliä ja maahanmuuttajia vastaan trendikkääseen oikeistopopulistiseen tyyliin unkarilaisilla erityisvivahteilla maustettuna. Mallia ja tukea on haettu muun muassa Putinin Venäjältä, jonka suuntaan hallinto on viime vuosina lämmitellyt välejä. Pettymys Euroopan Unioniin on unkarilaisten keskuudessa suuri, sillä jäsenyyden ei olla koettu tuoneen toivottua huimaa elintason nousua eikä läntisen Euroopan uskota ymmärtävän Unkarin tarpeita ja huolia.

Fideszin ilmiömäistä suosiota voi selittää monista eri tulokulmista, mutta poikkeuksellista muihin eurooppalaisiin populistiliikkeisiin verrattuna on poliittisen viestin kulminoituminen hyökkäykseen yhtä ihmistä vastaan. Filantropisti ja miljardööri Györg Soros on Unkarissa tunnettu avokätisistä lahjoituksistaan kansalaisjärjestöille sekä tuestaan avoimen ja liberaalin yhteiskunnan kehittämiseksi (mm. Open Society Foundations). Ironista kyllä, pääministeri Orban on itsekin opiskellut Oxfordissa Soros-stipendillä ja vielä reilu parikymmentä vuotta takaperin nykyiset arkkiviholliset kamppailivat rinta rinnan kommunistista järjestelmää vastaan. Orbanin ensimmäisen epäonnisen hallituskauden seurauksena Fideszin kelkka kuitenkin kääntyi vuosituhannen vaihteessa. Sosiaalidemokraattien johtaman hallituksen ryvettyessä neuvottomana talouskriisin aiheuttamassa epäsuosiossa oli vuoden 2010 vaaleissa tilausta Fideszin ja Orbanin uudelle ja kovemmalle viestille.

Lokakuussa, vain paria viikkoa ennen Unkarin eittämättä politisoituneinta juhlapäivää eli kansannousun 1956 vuosipäivää, Budapestin linja-autopysäkit ja lyhtypylväiden mainostaulut täyttyivät hallituksen uudesta anti-Soros -kampanjasta. Kampanja on jatkoa kesällä nähtyyn Soroksen vastaiseen, koko maan laajuiseen poliittiseen vainoon (ks. kuva). Keväällä 2018 järjestettäviä vaaleja kohden Soroksen vastainen retoriikka on kärjistynyt. Alkusyksystä hallitus väitti ”Brysselin” olevan täysin Soroksen vaikutuksen alaisena ja Euroopan komission ajavan Soros-suunnitelmaksi kutsuttua salajuonta. Hallituksen mukaan Soros-suunnitelman (unkariksi Soros-terv) pyrkimyksenä on tuoda Eurooppaan miljoona pakolaista ja pakottaa EU:n jäsenmaat käyttämään suunnattomia summia pakolaisten kotouttamiseen. Syksyn aikana niin Unkarin poliisi kuin Fideszin oma komissaari Tibor Navracsics ovat julistaneet Soros-suunnitelman hölynpölyksi, mutta se ei näytä Orbanin kampanjaa huojuttavan.

23030616_10210686199576455_1677047222_o
Anti-Soros juliste syksyltä 2017. Julisteessa väitetään Soros-suunnitelmassa olevan seitsemän kohtaa, joilla Soros ja tämän liittolaiset hyökkäävät maahanmuuttoa vastustavia maita kohtaan. Kuva: Kaarlo Somerto

Koko Soros-kampanja näyttää tähtäävän Fideszin intressejä myötäilevän narratiivin rakentamiseen. Media on lähes täysin hallituksen kontrolloima ja sen avulla äänestäjät pelotellaan uskomaan yhteiseen viholliseen, jota kohtaan tunnetaan jaettua vastenmielisyyttä. Propaganda näyttää myös uppoavan: lokakuisen 444.hu– sivuston tuottaman kyselytutkimuksen mukaan 49% unkarilaisista pitää pakolaisia ja 32% Györg Sorosta ”suurena uhkana” Unkarille. Huolestuttavinta Fideszin poliittisessa viestissä on sen perustuminen käsitykselle, jonka mukaan unkarilaisten turvallisuus ja pakolaisten ihmisoikeuksien turvaaminen ovat toisensa kauttaaltaan pois sulkevia skenaarioita. Maahanmuuttajat nähdään ainoastaan uhkana ja kulueränä unkarilaisille, eikä muita mahdollisuuksia tai maahanmuuton potentiaalisia positiivisia vaikutuksia edes vaivauduta harkitsemaan. Tätä taipumusta voisi kuvailla vaikkapa pakolaistaloustieteeksi: taloustieteestä tuttu nollasummapelin rationaliteetti omaksutaan suoraan sosiaalipoliittiseen argumentointiin. Retoriikka ei ole tämän päivän Euroopassa harvinaista, mutta työttömyyden ja huonon taloustilanteen riivaama Unkari on poikkeuksellisen hedelmällistä maaperää yksinkertaistetulle sanomalle.

 

444_threats_to_hungary_1-768x512
Kuva: Kyselytutkimus 444.hu

 

Kansainvälisten suhteiden näkökulmasta on mielenkiintoista seurata, kuinka Euroopan Unioni reagoi Unkarin kehitykseen. Yksi askel kohti kiristyneempiä välejä nähtiin alkusyksystä, kun Euroopan Parlamentin budjettikontrollikomitea lähetti delegaation Unkariin selvittämään, mihin EU-tukia on maassa käytetty. Vaikka komitean jäsenet vakuuttivat kyseessä olleen vain rutiinikäynti, herätti vierailun ajoittuminen vaalitalven kynnykselle närää. Esimerkiksi Orbanin henkilöstöpäällikkö János Lázár pyysi selvityksen lykkäämistä vaalien jälkeiseen aikaan. Laaja korruptio on herättänyt epäilyjä EU-tukien valumisesta hallituksen kummallisiin projekteihin (kuten kaksi miljoonaa euroa veronmaksajien rahaa syöneeseen Orbanin kotikaupunkiin rakennettuun pienoisrautatiehen) ja suoraan hallituksen ystävien taskuihin mehukkaiden julkisen sektorin hankintadiilien muodossa. Hallituksen ”Brysselin” vastainen retoriikka särähtää korvaan, sillä maa on unionin toisiksi suurin nettosaaja ja peräti kuusi prosenttia sen bruttokansantuotteesta on suoraan EU-tukien ansiota. Orban käyttäytyy kuin uhmaikäinen lapsi, joka koettelee jatkuvasti rajojaan, vaikka tietää olevansa riippuvainen elättäjistään.

Vaikka Fidezsin Soroksen ja Brysselin vastaisessa kampanjassa on ehkä enemmän kyse raflaavasta kampanjaretoriikasta kuin todellisesta uskosta salaliittoihin, Unkarin johto pelaa uhkapeliä maansa tulevaisuudesta kansalaistensa kustannuksella. Viholliskuvien ja negatiivisen toisentamisen viljely on vaarallista ja vastuutonta. Toisennettua ja epäinhimillistettyä vihollista kohtaan on helpompi oikeuttaa väkivaltaisten poikkeusratkaisujen käyttöä, oli sitten kyseessä syrjivä lainsäädäntö tai opposition hiljentäminen. Orbanin ihailema ”illiberaali demokratia” tuotetaan pelottelemalla unkarilaiset uskomaan, että soroslaiset, globalistit ja muut ulkoiset kauhut uhkaavat yhteiskunnan järjestystä. Samanaikaisesti julistetaan, että vain Fideszin vallassa pysyminen ja poliittisen liikkumavaran kutistaminen kriittisiltä ääniltä suojelee Unkarin intressejä. Monet unkarilaiset eivät yhdy täysin Orbanin linjaan, mutta vaihtoehtojen puutteessa hyväksyvät ylilyönnit kaikessa hiljaisuudessa.

Lokakuun 23. päivänä eli vuoden 1956 kansannousun vuosipäivänä kuljin läpi sateisen harmaan Budapestin ja ihmettelin kaupungin rauhallisuutta. Juhlapäivää ovat perinteisesti sävyttäneet eri poliittisten tahojen ja kansanliikkeiden raivokkaiksi äityneet mielenosoitukset, joista ei nyt näkynyt juuri jälkeäkään. Liekö kurja sää vai lopullinen turhautuminen nykyiseen politiikkaan lannistanut unkarilaiset? Vai onko tultu siihen pisteeseen, että jopa rauhanomainen protestointi hallitusta vastaan voidaan mediakontrollin avulla kääntää yhteiskuntarauhaa uhkaavaksi huliganismiksi? Keväiset vaalit tulevat näyttämään, kuinka vahvasti Unkarin tulevaisuus Euroopassa on sinetöity Orbanin viitoittamalle polulle. Toisaalta on kutkuttavaa seurata, vastaako metsä kuten sinne huudetaan. Vaateita kovemmasta Unkari-politiikasta on viime vuosien aikana esitetty taajaan. Viimeisimpänä Saksan entinen valtiovarainministeri Hans Eichel vetosi Euroopan komission presidentti Jean-Claude Junckeriin Unkarin EU-tukien väliaikaiseksi jäädyttämiseksi. Lisääkö EU painetta Unkarille esimerkiksi pakolaisten vastaanottamiseen liittyen vai jätetäänkö Orban kumppaneineen rauhaan konfliktin kärjistymisen pelossa?


Juulia Heikkinen 

Kirjoittaja on FAIA:n hallituksen jäsen ja maailmanpolitiikan tutkimuksen opiskelija, joka viettänyt syksyn vaihto-oppilaana Unkarissa.

Konflikti 2017: Itämeri

Nuorten asiantuntijoiden neuvottelutaidot pääsivät testiin
Itämerelle sijoittuvassa Konfliktinratkaisusimulaatiossa.

Kaksi päivää, lukematon määrä neuvotteluita ja hätäkokouksia, jokunen lehdistötilaisuus ja yhtä sopimusta myöhemmin rauhanomainen tila on palautettu Itämeren alueelle ja seitsemän valtion edustajat pääsevät palaamaan takaisin koteihinsa. Tai oikeastaan lähtemään Santahaminan varuskunta-alueelta takaisin kotipaikkakunnilleen ympäri Suomen. Historiassaan toista kertaa järjestetty Konfliktinratkaisusimulaatio on juuri päättynyt. Jatka lukemista

Turkin on palattava todellisuuteen

EU päättää pian, jatkaako se Turkin kanssa neuvotteluja EU-jäsenyydestä. Haluammeko todella Unioniin uuden Unkarin tai Puolan? Suomi tahtoo jatkaa neuvotteluja, jotka eivät johda mihinkään.

Aseistautuneet sotilaat valvovat kauppakeskuksen sisäänkäyntiä. Toisella puolen kaupunkia varoitetaan terrori-iskun vaarasta, eikä kukaan uskalla puhua sanaakaan sisäpolitiikasta tai maan tilasta. Tervetuloa Istanbuliin, jossa osallistuin muutama kuukausi sitten nuorten rauhantekijöiden työpajaan. Paikalla olleet nuoret tulivat eri puolilta Lähi-itää ja Eurooppaa: Libanonista, Israelista, Irakista ja Balkaneilta. Jatka lukemista

Monikulttuurisuus ja suvaitsevaisuuden 50 eri sävyä

Suomalainen keskustelu turvapaikanhakijoista ja siirtolaisuudesta laajemmin on ollut lähinnä huutelua vastakkaisten näkökantojen välillä. Jopa siinä määrin, että itse tasavallan presidentti Sauli Niinistö ehti peräänkuuluttaa ”tolkun ihmisten” perään. Asian mustavalkoisuus ja paikalleen jämähtänyt suvakki-rasisti-keskustelu jäi häiritsemään minua siinä määrin, että päätin syventyä aiheeseen pro gradu -tutkielmassani. Muutamien sattumien ja tutkimusaiheen tarkemman rajauksen myötä päätin tarkastella aihetta määrällisen tutkimuksen voimin, ja selvitin vuoden 2015 eduskuntavaaleissa ehdolla olleiden asenteita maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen vaalikonevastausten perusteella. Tässä blogikirjoituksessa jäsennän aihetta pro graduni pohjalta. Linkki englanninkieliseen tutkielmaan löytyy tekstin lopusta. Jatka lukemista