Turkin on palattava todellisuuteen

EU päättää pian, jatkaako se Turkin kanssa neuvotteluja EU-jäsenyydestä. Haluammeko todella Unioniin uuden Unkarin tai Puolan? Suomi tahtoo jatkaa neuvotteluja, jotka eivät johda mihinkään.

Aseistautuneet sotilaat valvovat kauppakeskuksen sisäänkäyntiä. Toisella puolen kaupunkia varoitetaan terrori-iskun vaarasta, eikä kukaan uskalla puhua sanaakaan sisäpolitiikasta tai maan tilasta. Tervetuloa Istanbuliin, jossa osallistuin muutama kuukausi sitten nuorten rauhantekijöiden työpajaan. Paikalla olleet nuoret tulivat eri puolilta Lähi-itää ja Eurooppaa: Libanonista, Israelista, Irakista ja Balkaneilta.

Ensimmäisenä työpajapäivänä paikallisen yliopiston vararehtori kertoo toimivan demokratian ja avoimen hallinnon olevan elinehtoja maan taloudelliselle menestykselle. Luen puheen olevan kommentti myös Turkin tilanteelle. Puheessa ei mainita yhdenkään valtion nimeä. Pari päivää matkan jälkeen Turkki julistaa pidättäneensä ihmisoikeuskoulutukseen osallistuneita aktivisteja. Mukana joukossa on Saksan kansalainen ja Turkin Amnesty International -osaston johtaja. Syytteenä on terrorististen tekojen toteuttaminen terroristijärjestön nimissä, kuulumatta terroristijärjestöön. Todellisuudessa syy on poliittinen. Mieleeni hiipii väistämättä ajatus, että pidätettyjen joukossa olisi hyvin voinut olla meille puhunut vararehtori.

Kansanedustaja Matti Vanhanen on useaan otteeseen tivannut EU-Turkki-pakolaissopimuksen arvostelijoilta, mikä heidän mielestään olisi parempi vaihtoehto nykymenolle. Suomi on ulkoministeri Timo Soinin johdolla asettunut tukemaan Turkin EU-jäsenyysneuvotteluiden jatkamista. Mutta millainen hakijamaa Turkki on?

Turkki on osa Eurooppaa ja yhteistä kulttuurihistoriaamme. Kahdeksankymmenen miljoonan asukkaan maahan mahtuu kaikkea. Lähes koko 2000-luvun Turkista puhuttiin porttina Lähi-idän ja Euroopan välillä. Vahva talous, sekulaarinen hallinto ja maltillinen Islam tekivät Turkista kiinnostavan kumppanin EU:lle. Näistä puheista on hiljalleen luovuttu sitä mukaa kun Turkki on tietoisesti hakeutunut yhä kauemmas EU-jäsenmaista.

Turkin viime vuotisen vallankaappausyrityksen jälkeen maan ärsyyntyneet kommentit EU-maita ja Yhdysvaltoja kohtaan saattoi ymmärtää yrityksen jättämän trauman valossa. Vaikka vallankaappausyritys tuomittiin, Turkin mukaan maat eivät osoittaneet tarpeeksi sympatiaa. Saattoi turkkilaisilla käydä mielessä  sellainenkin ajatus, että monille demokratian puolustajiksi tunnustautuville valtioille sotilasvallankaappaus kävisi kyllä päinsä, jos samalla päästäisiin eroon itsevaltaisesta Erdoganista.

Kaappausyrityksen jälkeiset maan sisäiset sortotoimet ovat ylittäneet kaikki rajat. Turkki on tällä hetkellä maa, jossa vääränlaisen t-paidan käytöstä joutuu vankilaan. Sadat tuhannet ihmiset odottavat vuoroaan päästä oikeuden eteen vastaamaan terrorismisyytöksiin. Ruotsi ja Saksa ovat jättäneet valituksen Turkin tavasta käyttää Interpolia poliittisten pidätysten välineenä ulkomailla. Lisäksi turkkilaisten toimittajien pidätykset, kansalaisjärjestöjen alasajo, ja kurdien HDP-puolueen johdon pidätykset ovat maalanneet karua kuvaa Turkin suunnasta.

Sisäisen sorron lisäksi Turkin viime aikojen ulkopolitiikkaa voisi kevyimmillään kuvata sekavaksi ja pahimmillaan itsetuhoisaksi. Maa on tehtaillut mustia listoja EU-yrityksistä, häirinnyt Saksan vaaleja ja pidättänyt ulkomaan kansalaisia – mukaan lukien EU-kansalaisia – tekaistuilla terrorismisyytöksillä. Yhdysvaltainvierailulla Turkin presidentti Erdogan seurasi vierestä henkivartijoidensa hyökätessä rauhallisten mielenosoittajien kimppuun. Viimeistään tämä diplomaattisen aseman räikeä hyväksikäyttö osoitti millaisen välinpitämättömyyden ja öykkäröinnin tason Turkin hallinto on saavuttanut. Sekava linja on näkynyt myös Syyriassa, jossa aseita epäillään virtaavan myös islamistikapinallisille.

Viime vuonna julkistetussa keskustelukirjassa presidentti Ahtisaari pohti demokratian rappiota EU:ssa toteamalla, että Unionin jäseneksi on otettu arvokysymyksissä ”täysin lapsenkengissä olevia valtioita” ja samalla ”olemme antaneet mahdollisuuden diktatuureille.” Ahtisaari olisi valmis heittämään sananvapautta, demokratiaa ja ihmisoikeuksia kaventavat Puolan ja Unkarin ulos koko Unionista.

Haluammeko Unioniin uuden Unkarin tai Puolan? Se tuskin olisi kenenkään edun mukaista. Ulkoministeri Soini on perustellut Turkin EU-jäsenyysneuvottelujen jatkamista sillä, että dialogia kannattaa aina käydä. Tämä on totta, mutta EU-jäsenyysneuvottelut eivät ole keskustelukerho vaan tapa edetä Unionin jäseneksi. Niin kauan kuin Turkin nykyhallinto jatkaa kaoottisella ja itsevaltaisella linjallaan on mahdotonta ajatella Turkkia EU:n jäsenvaltiona.

Unionin on puolustettavia omia etujaan, arvojaan ja kansalaisiaan. Turkin on tehtävä paluu todellisuuteen. Ennen kuin Turkki ratkaisee sisäisen kriisinsä ja lakkaa häiriköimästä EU-kansalaisia on kaikki puhe Turkin EU-jäsenyydestä turhaa haihattelua. Suomi uhkaa jäädä keskustelussa aidan väärälle puolelle.

 

Joel Linnainmäki
FAIA:n hallituksen puheenjohtaja ja kansainvälisen politiikan opiskelija

Aloituskuva: Eva Grey on Unsplash

Mainokset

Monikulttuurisuus ja suvaitsevaisuuden 50 eri sävyä

Suomalainen keskustelu turvapaikanhakijoista ja siirtolaisuudesta laajemmin on ollut lähinnä huutelua vastakkaisten näkökantojen välillä. Jopa siinä määrin, että itse tasavallan presidentti Sauli Niinistö ehti peräänkuuluttaa ”tolkun ihmisten” perään. Asian mustavalkoisuus ja paikalleen jämähtänyt suvakki-rasisti-keskustelu jäi häiritsemään minua siinä määrin, että päätin syventyä aiheeseen pro gradu -tutkielmassani. Muutamien sattumien ja tutkimusaiheen tarkemman rajauksen myötä päätin tarkastella aihetta määrällisen tutkimuksen voimin, ja selvitin vuoden 2015 eduskuntavaaleissa ehdolla olleiden asenteita maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen vaalikonevastausten perusteella. Tässä blogikirjoituksessa jäsennän aihetta pro graduni pohjalta. Linkki englanninkieliseen tutkielmaan löytyy tekstin lopusta.

Suomessa maahanmuuttoon liittyviä asenteita on tutkittu verrattain vähän, joten hyppäsin avoimena kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden kimppuun. Asenteiden taustalla on aina ihmisen oma arvomaailma, joka lujittuu noin kahdenkymmenen ikävuoden paikkeilla. Tämän vuoksi voidaan nähdä, että asenteet esimerkiksi turvapaikanhakijoita kohtaan kertovat laajemminkin ihmisen arvomaailmasta.

Arvotutkimus on osoittanut, että vastoin yleisiä luuloja ihmisten perusarvot eivät juurikaan vaihtele globaalilla tasolla. Arvot ovat myös toisiaan poissulkevia. Poissulkevuus tarkoittaa sitä, että perusarvot voidaan ikään kuin nähdä kehän ympärillä, jossa vastakkaiset arvot ovat vuorovaikutuksessa toisiinsa, kuten Jing ja Jang kiinalaisessa filosofiassa. Tämä selittänee sitä, miksi ihmisten asenteet voivat olla niin vastakkaisesti latautuneita. Toiset kokevat kaikkein tärkeimpänä oman ja läheistensä turvallisuuden ja perinteiden säilyttämisen, kun toisten vaakakupissa taas painaa voimakkaasti globaalin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tavoittelu ja avoimempi suhtautuminen uusiin kulttuureihin – jopa oman turvallisuuden uhalla.

Asenteet maahanmuuttoon ovat sidoksissa yksilön arvomaailmaan. Kansainvälisessä tutkimuksessa puhutaankin multikulturalismista (eng. multiculturalism). Multikulturalismi on ideologia, joka sisältää kaikki ne poliittiset toimet ja tavoitteet, joilla pyritään monikulttuuriseen yhteiskuntaan. Sosiologiassa se on myös rinnakkainen käsite etenkin etniselle monikulttuurisuudelle. Suomen kielessä multiculturalism-termi käännetään usein monikulttuurisuudeksi, mutta on tärkeää ymmärtää termin laajempi käsite (vrt. multiculturalism ja cultural diversity/ pluralism). Omassa tutkielmassani lähdin liikkeelle filosofis-poliittisesta lähtökohdasta, josta liikuin aihetta jäsentäen kohti yksilökeskeisempää, sosiologista käsitettä. Asenteet turvapaikanhakijoihin ja maahanmuuttoon voidaan nähdä osana yksilön suhtautumista multikulturalismiin eli monikulttuurisuuden edistämiseen.

Länsimaiden ulkopolitiikka ja humanitaarinen toiminta edustavat kokonaisuudessaan jossain määrin multikulturalistista politiikkaa. Selkeimmät esimerkit ovat Ruotsi ja Iso-Britannia, joissa on määrätietoisesti ajettu multikulturalistista politiikkaa. Siis politiikkaa, jossa vastoin kuin kulttuurien sulatusuunissa Yhdysvalloissa, pyritään rakentamaan yhteiskuntaa, jossa kulttuurit elävät ja voivat hyvin rinta rinnan. Tämä kulttuurien mosaiikki voi joillekin näyttäytyä uhkana perinteille, mutta pohjimmiltaan kyse on politiikasta, jolla pyritään luomaan kaikille kansalaisille yhtäläiset oikeudet toteuttaa itseään. Monikulturalismin juuret ovat Yhdysvaltojen latino- ja homovähemmistöjen pyrkimyksissä ajaa itselleen inhimillisempää politiikkaa. Multikulturalismin keskeisimpiä tavoitteita onkin taistella enemmistön tyranniaa vastaan, sekä luoda kansallisvaltioita, joissa eri kulttuurien yhteiselo rinnakkain on luontevaa ja toisiaan sekä demokratiaa vahvistavaa.

Tutkimusaineistonani oli Yleisradion (YLE) ja Helsingin Sanomien (HS) vaalikoneet. Aluksi tutkin klusterianalyysin avulla, muodostuuko ehdokkaiden vastauksista selkeitä ryhmiä, vai ovatko vastaukset jakaantuneet tasaisesti. Tulokset osoittivat molempien aineistojen kohdalla,  että kansanedustajaehdokkaiden asenteet ovat selkeästi jakautuneet kahteen leiriin: monikulttuurisuuden kannattajiin ja sen vastustajiin. Toisessa vaiheessa tarkastelin logistisen regressioanalyysin avulla niitä muuttujia, jotka selittävät tätä edellä mainittua ryhmittymistä. Tulokset tukivat aikaisempaa tutkimusta siitä, että henkilön sukupuoli, asuinseutu (maaseutu-kaupunki), ja poliittinen vakaumus vaikuttavat ehdokkaan monikulttuurisiin asenteisiin. Liberaalit asenteet korostuivat merkittävästi naisten ja kaupunkilaisten kohdalla, sekä Vihreiden ja Ruotsalaisen kansanpuolueen kannattajien keskuudessa.

Tapaustutkimukseni tulokset noudattivat systemaattisesti aikaisempien tutkimusten tuloksia. Kaupunkilaisten verrattain suotuisampia asenteita on perusteltu ns. kontaktiteorialla: Kaupungeissa ihmiset ovat tottuneet kohtaamaan erilaisuutta, mikä nostaa toleranssia suvaita erilaisuutta. Asuinseudun ja sukupuolen ohella iän ja sosioekonomisen aseman, eritoten koulutuksen, on todettu vaikuttavan asenteisiin. Kaikkein varauksellisimmin maahanmuuttoon suhtautuu tutkimusten valossa matalasti koulutettu, matalapalkka-aloilla työskentelevä miesväestö. Tätä on selitetty ns. konfliktiteorialla, jonka mukaan kasvava kilpailu resursseista (esimerkiksi työpaikoista) lisää jännitteitä ryhmien välillä. Tutkielma antaa tukea aikaisemmille tutkimuksille, ja osoittaa, että puhe tolkun ihmisistä on ainakin osittain vääristynyt. Gaussin käyrän mukaisesti ihmisten monikultturistiset asenteet eivät ole täysin mustavalkoisia, vaan enemmistön asenteet ovat suhteelliset neutraalit. Siitä huolimatta, ei ole olemassa tolkun ihmisten omaa ryhmää, vaan jokainen meistä on vähemmän tai enemmän suvakki tai ”maahanmuuttokriittinen”. Tästä juontaa myös tutkielmani nimi: ”Fifty Shades of Tolerance”. On myös tärkeä muistaa, että vaikka tieteen kannalta erilainen tyypittely voi olla hedelmällistä, tosielämässä kenenkään lompakon paksuus tai tutkintojen määrä eivät kerro ihmisen arvomaailmasta.

Lopuksi haluan vielä jakaa ajatuksiani monikulttuurisuudesta itsestään. Sosiologinen tutkimus on osoittanut, että aidosti monikulttuurinen yhteiskunta voimistaa kansallisvaltiota, parantaa ihmisten mahdollisuuksia toteuttaa itseään, ja syventää demokratiaa. Poliittisten työkalujen lisäksi tähän päästään vain kansalaisten aidolla halulla. Loppujen lopuksi multikulturalismi on vain yksi tapa suhtautua kiihtyvään globalisaatioon. Se ei ole oikotie onneen, ja myös siihen liittyy riskejä. Suurimpana näistä voidaan pitää riskiä integraatiohaluttomuudesta, joiden ongelmia emme välttämättä näe per se. Integroituminen uuteen kotimaahan ei ole vain tulijoiden halusta kiinni, vaan yhteiskunnan vallitsevat rakenteet voivat olla esteenä. Esimerkiksi Suomessa kristinuskon vahva, usein näkymätön rooli ei anna tilaa muslimeille toteuttaa omia perinteitään. Liian tiukat kielitaitovaatimukset, sosiaaliturvajärjestelmän kannustinloukut ja tulijoiden kohtaama puhdas rasismi heikentävät mahdollisuuksia kasvaa suomalaiseksi. Myös länsimainen ”moralisointi” voi heikentää osallistumiskykyä yhteiskunnan toimintaan. Esimerkiksi joidenkin feministien ylläpitämä ”valitse kulttuurisi tai ihmisoikeutesi”-asenne ei edesauta esimerkiksi musliminaisten integroitumista.

Hyvinvoivalle Euroopalle kaikkein keskeisin tavoite on maahantulijoiden onnistunut sopeutuminen joukkoomme. Onnistunut sopeutuminen vaatii aitoa halua kaikilta osapuolilta ja yhteiskuntaa, jossa kaikki yksilöt ovat aidosti samanarvoisia.

Topias Tamminen (teksti & kuva)
Kirjoittaja on FAIA:n hallituksen jäsen

Lisää lukemista aiheesta ja lähdeluettelo pro gradu –tutkielmassani:
http://epublications.uef.fi/pub/urn_nbn_fi_uef-20170564/urn_nbn_fi_uef-20170564.pdf

 

Uudelleensijoittaminen – kestävä ratkaisu pakolaiskriisiin?

Uudelleensijoittamisesta puhutaan, kun pakolaisstatuksen saanut henkilö siirretään kolmannesta maasta EU:n jäsenmaahan. Tällöin oikeudellisesti pakolaisstatuksen saanut henkilö valitaan siirrettäväksi jo ennen muuttoaan uuteen asuinmaahan. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR on arvioinut, että tänä vuonna uudelleensijoittamisen tarpeessa olevia henkilöitä on lähes 1,20 miljoonaa. Uudelleensijoittamisen tarve on kasvanut muuttoliikkeiden laajentuessa, etenkin pakolaiskriisien myötä. Silti uudelleensijoittamisen mahdollisuudet tunnustetaan EU:n jäsenmaiden kesken hyvin vaihtelevasti ja erot ovat jäsenmaiden kesken kasvaneet vuoden 2015 pakolaiskriisin myötä. Jatka lukemista

Puola – EU:n kapinoitsija ja Naton mallioppilas

Puola on hyvin keskeisessä roolissa Euroopan politiikassa – eikä ainoastaan geopoliittisen sijaintinsa vuoksi. Neuvostoaikaisen kulttuuriperinnön ja traagisen historiansa vuoksi voisi kuvitella Puolan tasapainottelevan Venäjän ja muun Euroopan välillä, mutta Puola on selkeästi identifioinut itsensä EU- ja Nato-jäsenyyden myötä länsi-eurooppalaisten valtioiden rinnalle. “Emme ole Itä-Eurooppaa, vaan Keski-Eurooppaa”, totesi puolalainen kämppikseni. Eikä toteamus ole pelkästään poliittinen; pelkän sijaintinsa puolesta Puolaa ei voida kuvailla Itä-Euroopan maaksi nimittämättä esimerkiksi Suomea samaan kategoriaan. Jatka lukemista

Feminististä kehityspolitiikkaa rakentamassa

Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan kehitysyhteistyövaliokunta, Her Campus -verkkolehti ja Feministinen Kollektiivi järjestivät 5.4.2017 Helsingissä Feministinen Kehityspolitiikka -työpajan. Työpajassa pyrittiin yhteisöllisen oppimisen keinoin ideoimaan, miten kehityspolitiikasta voisi tehdä feministisempää, ja mitä eri ulottuvuuksia pitäisi tällöin ottaa huomioon. Jatka lukemista