Vieraskynä: Kuinka sota Arktiksella vältetään? – Pohjoisen turvallisuusjärjestyksen uudelleen määrittelyä

Lassi Heininen

Maapallon pohjoisimmilla alueilla alkoi 1980-luvulla merkittävä geopoliittinen muutos, jossa kylmän sodan asevarustelu ja suurvaltakonflikti vaihtui kansainväliseen yhteistyöhön ja poliittiseen vakauteen. Pohjoisten ihmisten ja kansalaisyhteiskuntien huoli saasteista ja muista ympäristöongelmista yllätti alueen valtiot ja painosti ne ryhtymään toimiin arktisen ympäristön suojelemiseksi. Vuonna 1991 allekirjoitettu Rovaniemen julistus johti laajaan funktionaaliseen yhteistyöhön alueen kahdeksan valtion ja kuuden pohjoisen alkuperäiskansan (järjestön) välillä. Yhteistyö institutionalisoitiin Arktisen neuvoston perustamisen myötä viisi vuotta myöhemmin. Näin syntyi uusi pohjoinen turvallisuusjärjestys, tai oikeammin – ensin funktionaalisen ja myöhemmin institutionalisoituneen – kansainvälisen yhteistyön myötä arktisen alueet valtiot loivat laaja-alaiseen turvallisuuteen pohjaavan uudenlaisen järjestyksen. Se korvasi kylmän sodan vastakkainasettelun ja asevarustelun sekä niihin liittyvät sotilaalliset ja poliittiset jännitteet, mutta ei merkinnyt arktisten valtioiden turvallisuus- tai sotilaspoliittisen paradigman muutosta. 

Uudessa järjestyksessä olennaista on arktisen alueen vakaus ja rauhanomaisuus sekä aseellisen konfliktin uhan pitäminen loitolla. Arktisen alueen inhimillisen kehityksen raportti (AHDR 2004) kiteytti 2000-luvun alun kylmän sodan jälkeisen tilanteen pohjoisilla alueilla seuraavaan kolmeen teemaan / trendiin: lisääntyvä yhteistyö alueen alkuperäiskansojen ja muiden ei-valtiollisten toimijoiden välillä; alueen rakentaminen hallitusten aloitteellisuuden pohjalta, esimerkkinä Arktisen neuvoston toiminta; ja alueen ja ulkopuolisen maailman uudenlainen suhde. Kyse ei ole turvallisuusyhteisöstä eikä oikeastaan alueellisesta turvallisuus kompleksistakaan vaan poliittisesta vakaudesta ympäristönsuojelu- ja muun funktionaalisen yhteistyön turvaamiseksi. Uuden järjestyksen luominen oli alueen valtioiden poliittinen valinta, jossa perinteinen turvallisuus- ja sotilaspolitiikka jätettiin tietoisesti asialistan ulkopuolelle. Se ei kuitenkaan merkinnyt Venäjän ja Yhdysvaltain ydinasejärjestelmien purkamista alueella. Kansallisissa strategioissaan ja muussa retoriikassaan arktiset valtiot korostavat vakauden ja kansainvälisen yhteistyön merkitystä arktisella alueella, joskin viisi rannikkovaltiota korostavat myös valtiosuvereniteetin turvaamisen ja kansallisen puolustuksen tärkeyttä arktisella alueella.

Näin luotu uusi turvallisuusjärjestys, joka pohjaa monialaiseen yhteistyöhön, on merkinnyt arktiselle alueelle korkeata kansainvälispoliittista vakautta. Tämä geopoliittinen vakaus on jatkunut siitä huolimatta, ja sen vuoksi, että Venäjän ja Yhdysvaltain ydinasejärjestelmät sijaitsevat ja toimivat (edelleen) arktisella alueella ja muodostavat merkittävän globaalin pelotteen. Eli ydinaseriisunta ei ole yltänyt vielä Arktikseen. Aseiden lukumäärät ovat toki pienempiä kuin kylmän sodan aikana mutta vastaavasti sotilaallisen läsnäolon laatu ja suorituskyky ovat parempia modernisaation myötä. Johtavien ydinasevaltioiden laivastoja modernisoidaan ja laatua parannetaan kaiken aikaa, joskin maltillisesti: Venäjän ydinasejärjestelmän, ja myös sotilaallisen doktriinin, yksi peruspilari on strateginen ydinsukellusvene ja Yhdysvaltain merisotilasdoktriini tukeutuu edelleen suureen liikkuvuuteen ja operointikykyyn, minkä keskeinen toteuttaja on ydinaseilla varustettu hyökkäyssukellusvene. Molempien valtioiden ydinsukellusveneet partioivat säännöllisesti Pohjoisen jäämeren vesillä, ja siten jääpeitteinen Pohjoinen jäämeri on edelleen strategisten ydinsukellusveneiden piilopaikka, josta käsin ydinaseiden kostoiskukyky voidaan pitää yllä.

Poliittinen vakaus on jatkunut huolimatta kansainvälisen järjestyksen turbulenssista, kuten Ukrainan konflikti / sota ja Syyrian sota, ja siten osoittautunut sitkeäksi. Tämä on merkittävä saavutus lukuisten alueellisten konfliktien ja sotien, terrorismin ja sen vastaisen taistelun kyllästämässä kansainvälisessä järjestelmässä, jossa pulpahtaa pintaan, kylmän sodan päättymisestä huolimatta, uudenlaisia itä-länsi –jännitteitä – toisinkin olisi voinut käydä.

Mielenkiintoista tässä on se, että tämä uusi järjestys viittaa pääosin turvallisuusympäristön merkittävään muutokseen, joka ei siis ole vielä paradigman muutos, joka on seurausta sekä turvallisuuden premissien muutoksesta ympäristöturvallisuuden, erityisesti ydinturvallisuuden, noustua valtioiden asialistalle että kylmän sodan kahden blokin aikakauden päättymisestä. Uudella tavalla rakentunut järjestys osoittaa, että geopolitiikka ja turvallisuus niveltyvät yhteen, vaikka niistä usein keskustellaan erillisinä asioina ja ilmiöinä.

Toki käytännön politiikassa on usein samankaltainen tilanne, jossa kansainvälinen, rajat ylittävä yhteistyö on funktionaalista ns. matalan politiikan aloilla. Näihin turvallisuuspolitiikka ei perinteisesti kuulu, sen sijaan ympäristönsuojelu, tiede ja koulutus, kulttuuri kuuluvat. Tämä näkyi kylmän sodan jälkeisessä arktisen alueen yhteistyössä, jossa ympäristönsuojelu oli se yhteistyön alue, jolla nykyinen kansainvälinen arktinen yhteistyö aloitettiin, kun taas perinteinen turvallisuuspolitiikka ja sotilaspolitiikka jätettiin asialistan ulkopuolelle. Myös maailma ja kansainvälinen järjestyskin ovat muuttuneet melko paljon sitten kylmän sodan päättymisen.

Yleisessä poliittisessa keskustelussa ja tiedotusvälineissä valtavirran tulkinta on, että juuri ilmastonmuutos on se päälaukaisin arktisen alueen viimeaikaisille geopoliittisille muutoksille, joista viimeaikaisin on uuden valtameren ’löytäminen’ eräänlaisena geopoliittisen kuvittelun muotona: Pohjoinen jäämeri ilman jääpeitettä, kuten Alaskan senaattori Mark Begich puheessaan helmikuussa 2013 totesi. Arktisen alueen moniulotteisten muutosten, jotka ovat todella merkittäviä, takana on myös muita syitä, kuten kaukokulkeutuvat saasteet ja niiden aiheuttama ympäristöherääminen pohjoisilla alueilla, erityisesti Pohjois-Euroopassa ja Pohjois-Atlantin alueella.

Voidaankin todeta, että geopoliittista vakautta ja rauhaa sekä ihmisten jokapäiväistä turvallisuutta pohjoisessa eivät niinkään uhkaa sotilaallinen läsnäolo tai maailmanlaajuiset ydinasejärjestelmät. Sen sijaan kaukokulkeutuvat ilman- ja vedensaasteet, nopeasti etenevä ilmastonmuutos ja luonnonvarojen massaluonteinen hyödyntäminen vaarantavat sekä ympäristön että ihmisten jokapäiväisen turvallisuuden. Ydinturvallisuus on pitkälti se vertauskuva, jolla on kuvattu ja käsitteellistetty ympäristön ja turvallisuuden välistä yhteyttä. Ne uhkaavat myös rannikkovaltioiden suvereniteettia.

Ilmastonmuutos on ennen kaikkea globaali ilmiö. Sen – puhuttaessa siis ilmaston globaalista (nopeasta) lämpenemisestä – ensimmäisiä uhreja eivät ole Arktis vaan Intian valtameren ja Tyynenmeren pienet ja matalat saarivaltiot, kuten Malediivit, sekä alavat rannikkovaltiot, kuten Bangladesh. Jo puolenmetrin merenpinnan nousu olisi näille alaville maille kohtalokas. Pohjoisen uuden järjestyksen turvaaminen ei tarkoita vain alueen luonnonvarojen hyödyntämisen säätelemisestä ja energiaturvallisuutta. Täten globaalit ympäristöongelmat, joista monet liittyvät turvallisuuteen, ovat vaikuttaneet arktisella alueella jo jonkin aikaa, eikä ilmastonmuutos ole ensimmäinen.

Lisäksi alueen luonnonvarojen ja energiaturvallisuuden strateginen asema saattaa luoda uudenlaisen taloudellisen ja poliittisen kilpailutilanteen, varsinkin energiavarojen niukentuessa ja globaalin talouden kriisiytyessä. Jo nyt valtioiden suvereenius ja kansallinen turvallisuus ovat korostuneet Jäämeren rannikkovaltioiden politiikoissa, mikä ei kuitenkaan ole näkynyt lisääntyneenä poliittisena tai sotilaallisena jännitteenä. Pelissä on myös immateriaalisia asioita ja arvoja, kuten luonnon monimuotoisuus, pohjoisten kansojen perinnetieto, alueen merkitys ympäristön ja ilmastonmuutoksen tutkimuksessa sekä vakaus ja rauha.

Kylmän sodan jälkeinen arktinen alue on, ainakin toistaiseksi, onnistunut säilyttämään poliittisen vakautensa ja pysyttäytynyt aseellisten konfliktien ulkopuolella. Näin siitäkin huolimatta, että viimeisten kymmenen vuoden aikana on useaan otteeseen, jo ennen Ukrainan kriisiä, on ennustettu aseellista konfliktia arktisilla alueilla, erityisesti Nato-maiden ja Venäjän välillä. Ja on esitetty väitteitä, että Venäjä varustautuu sotilaallisesti pohjoisessa, tai että Venäjä on arktisella alueella revisionistinen valta. Ryhtymättä ennakoimaan tai ennustamaan mitään, niin olen artikkelissani esittänyt useita perusteita sille, että arktinen alue, Kansainvälisen avaruusaseman ohella, on muodostumassa poikkeukseksi suurvaltojen suhteissa ja kansainvälisessä politiikassa. Alueella on jopa potentiaalia tulla uudeksi ja mielenkiintoiseksi poikkeuksellisuuden vertauskuvaksi kansainvälisten suhteiden tutkimuksen näkökulmasta.

Kylmän sodan jälkeistä uutta turvallisuusjärjestystä koetellaan ensimmäistä kertaa 2010-luvulla: ensinnäkin arktisesta alueesta luonnonvaroineen on tullut uusi globaalin kiinnostuksen kohde monille pohjoisen pallonpuoliskon valtioille ja kaikille suurille talouksille. Tämä näkyy erityisesti energiavarojen massamittaisen hyödyntämisen lisääntymisenä sekä valtioiden pyrkimyksenä hankkia uusia luonnonvaraoptioita. Energiaturvallisuudesta tuli 2000-luvun aliussa valtioiden politiikan uusi painopiste, mikä puolestaan johti niin sanottuun arktiseen paradoksiin: alueen rikkaisiin fossiilisten luonnonvarojen esiintymiin päästään paremmin käsiksi, kun Pohjoisen jäämeren jääpeite sulaa, ja vastaavasti kasvava fossiilisten polttoaineiden käyttö kiihdyttää maapallon lämpenemistä. Tämä ns. Arktinen paradoksi myös lisää taloudellista kilpailua ja luo potentiaalisia konflikteja, jotka eivät kuitenkaan ole (vielä) materialisoituneet. Toisekseen järjestystä koettelevat Lähi-idän tilanne ja jatkuva taistelu kansainvälistä terrorismia vastaan, erityisesti Syyrian sisällissota, ja Ukrainan kriisi / sota, jossa arktisen alueen valtioista Venäjä ja Yhdysvallat ovat selkeästi vastakkain, sekä uudenlainen idän ja lännen välinen (geo)poliittinen jännite.

Arktisen alueen vakaus on toistaiseksi säilynyt ja sen taustalla oleva kansainvälinen yhteistyö tiivistynyt. Jos pohjoisen valtiot todella asettavat etusijalle kansainvälisen yhteistyön ja sen tuoman vakauden sekä vastustavat pohjoisten alueiden militarisointia, niin nykyinen järjestys säilyy ja yhteistyö saa mahdollisuuden syventyä. Lisäksi tarvitaan sekä toimivia hallintarakenteita haavoittuvan ympäristön suojelemiseksi että (ydin)aseriisuntaa alueen asejärjestelmien purkamiseksi. Tämän hetkisestä vakaudesta huolimatta pitemmällä tähtäimellä on hyviä perusteita ehdottaa, jopa vaatia, arktisen alueen muuttamista ydinaseista vapaaksi vyöhykkeeksi.

Paljon riippuu arktisen alueen valtioista ja niistä kriteereistä, joiden perusteella ne tekevät päätöksensä ja siten valitsevat joko syvenevän yhteistyön tai eskaloituvan ja konflikteihin ajautuvan politiikan. Paljon myös riippuu kriteereistä, joilla alueen kahta suurvaltaa, Venäjää ja Yhdysvaltoja – ne ovat maailman johtavat ydinasevallat – jatkossa suhtautuvat ydinasejärjestelmiinsä – niitä kehittäen ja edelleen rakentamien vai purkaen – ja millaisia sotilasdoktriineja ne hyväksyvät. Ehkä on oikeutettua todeta, että valtiot, mukaan lukien em. kaksi suurvaltaa, ovat jo tehneet valintansa, joka on kansainvälinen, paljolti funktionaalinen, yhteistyö ja sitä kautta syntyvä poliittinen vakaus. Tässä – siis vakauden säily(ttä)misessä ja demokratian toteut(ta)umisessa – niillä on kansalaisten ja kansalaisyhteiskuntien täysi tuki, mikä on tärkeä ehto rauhan säilymiselle ja kestävän kehityksen rakentamiselle alueella.

Sen jälkeinen haaste ja tehtävä on, miten siirtyä vakaudesta rauhanomaiseen muutokseen ja kohti positiivista rauhaa, arktisesta sirkumpolaarisesta vakaudesta (engl. ‘Circumpolar Stability’) pohjoismaiseen rauhaan (engl. ‘Nordic Peace’). Tämä onkin jo haasteellisempaa, sillä se edellyttää muutosta alueen valtioiden turvallisuusparadigmassa, kuten olen peräänkuuluttanut. Ettei enää puhuttaisi niinkään yhden valtion kilpailevasta, yksipuolisesta turvallisuudesta, jonka armeija takaa, vaan globaalista turvallisuudesta ja keskinäisriippuvuudesta. Tämä toteutuessaan vähentäisi perinteiseen turvallisuuteen ja asejärjestelmiin liittyvää mystifiointia sekä valtion ja sen (turvallisuuspoliittisen) eliitin/eliittien kontrollia ihmisistä. Turvallisuusstrategioissa ja sotilaspolitiikassa paradigman muutos on aina mahdollinen, muttei helppoa eikä yksikertaista toteuttaa, se ei myöskään ole arktisilla alueilla kovin todennäköistä lähiaikoina.

Lassi Heininen
Arktisen politiikan professori
Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunta

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta:

The Arctic Yearbook 2016 – “The Arctic Council – 20 Years of Cooperation & Policy-Shaping.” Thematic
Network on Geopolitics and Security, and Northern Research Forum. On-line –
http://www.arcticyearbook.com

Heininen, L. (ed.), Future Security of the Global Arctic. State Policy, Economic Security and Climate.
Basingstoke: Palgrave Macmillan, Palgrave Pivot, 2016.

Heininen, Sergunin & Yarovoy, The Russian Arctic Strategies and Policies: avoiding a new Cold War. The
Valdai International Discussion Club, Russia. October 2014.

Heininen ja Palosaari (eds.), Jäitä poltellessa. Suomi ja arktisen alueen tulevaisuus. Rauhan- ja
konfliktintutkimuskeskus TAPRI, Tampereen yliopisto. Tampere 2011.

Heininen, Lassi, “Pohjoiset alueet muutoksessa – geopoliittinen näkökulma.” Politiikka

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s